Haastattelu: Fabio “Fabu” Pires

 

Fabio “Fabu” Pires. Nimi, jonka muistan aina.

Näin ensimmäisen kerran Fabion Helsingin keskustassa vuoden 2008 paikkeilla. Partasuinen, lippispäinen ja tummasilmäinen mies skeittasi Postin kurbeja kovempaa kuin kukaan näkemäni ihminen ennen sitä. Che Guevaraa ulkonäkönsä puolesta erehdyttävästi muistuttaneella miehellä oli selkeä palo puskemiseen, silmiinpistävän hyvä tyyli ja mikä parasta – hymy herkässä. En voinut kuin ihailla uutta tulokasta, jota luulin aluksi Suomessa tourilla olleeksi pro-skeittariksi.

En ollut ensivaikutelmani kanssa täysin hakoteillä, sillä partasuu paljastui pian erittäin lämpimäksi, ulospäinsuuntautuneeksi brasiliailaiseksi, joka oli muuttanut vastikään Suomeen ja puhui englantia portugalilaisittain korostaen. Kotimaassaan pro-skeittarina elellyt mies oli kuin lämmin tuulahdus Amazonin eksotiikkaa sen aikaisessa Helsingissä eikä mennyt kauaakaan kun täkäläinen skeittiväki oli ottanut Fabion joukkoonsa.

Fabio on ennen kaikkea skeittari, mutta myös menestynyt ja lahjakas taiteilija, jonka töitä on näkynyt niin telkkariohjelmissa, kotimaisissa gallerioissa ja mikä parasta – Ponke’sin dekkien grafiikoina. Tapasimme Fabun tämän Uudenmaankadun työhuoneella ja juttelimme miehen matkasta Brasiliasta Suomeen, elämästä, taiteesta ja skeittauksesta.

 

Olet kotoisin Brasiliasta. Miten päädyit Suomeen ja minkälainen vastaanotto Suomessa odotti?
Mun kohdalla tarina on jossain määrin klassinen: rakastuin suomalaiseen naiseen, menimme naimisiin ja muutimme myöhemmin Suomeen.

Alku Suomessa oli vaikeaa. En puhunut suomea käytännössä ollenkaan ja englantiakin vain vähän, joten kommunikoinnin kanssa oli suuria haasteita. Skeittarit olivat alusta asti avoimia, mutta huomasin monien ujostelevan tutustumista kenties juuri kielimuurin takia.

Usein kävi niin, että skeittasin porukan kanssa ja jengi kutsui avoimesti mukaan, mutta syvempää keskusteluyhteyttä skeittareiden kanssa ei syntynyt siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteinen kieli puuttui. Sitten tavattiin Kiven (Mikko Kivikoski) ja Janne Saarion kanssa ja homma muuttui heti. Molemmilla oli ensikohtaamisesta lähtien sydän auki uudelle tulokkaalle ja niiden kanssa tuntui heti hyvältä olla ja skeitata. Myöhemmin mulle kävi selväksi, että molemmat on paitsi mahtavia jätkiä, myös suomalaisia skeittilegendoja.

Kulttuurishokkia oli vaikea välttää ja uskon, että se tulee kaikilla maahanmuuttajilla vastaan tavalla tai toisella. Aina sanotaan, että suomalaiset ovat ujoja ja sen takia niihin on vaikea tutustua, mutta mun mielestä vastuu on paljon myös maahan muuttavalla tyypillä: mun mielestä pitää olla itse avoin jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä vaivaa sen eteen.

Sinut tunnetaan skeittauksen lisäksi taiteestasi. Miten päädyit taiteilijaksi, mistä kiinnostuksesi taidetta kohtaan kumpuaa?
Jos äitini intohimoa käsitöihin ei lasketa, vanhempani eivät olleet kovinkaan taiteellisia. Sen sijaan serkkuni Renato oli äärimmäisen taitava kuvittaja ja lapsena suuri inspiraation lähde itselleni. Nykyäänkin taiteilijana työskentelevän Renaton piirtäminen motivoi itseänikin piirtämään ja avasi silmiä taiteen maailmaan. Kuten lapset yleensäkin, tykkäsin kovasti piirtämisestä ja ala-asteikäisenä piirtäminen tuntui varsin luontevalta itseilmaisulta.

Sain ensimmäisen skeitin seitsemänvuotiaana joululahjaksi ja seuraavat viisi vuotta skeittasin kaikkien muiden harrastusteni lomassa. Kahdentoista vanhana tutustuin muihin skeittareihin ja aloin skeittaamaan enemmän tosissani – käytiin skeittikisoissa ja kierreltiin porukalla skeittaamassa ympäri Brasiliaa. Kameroita ei ollut käytännössä kellään, joten videoita ei siihen aikaan kuvattu. Jälkikäteen tuntuu hullulta, että ollaan vedetty aika kovia juttuja ilman kameraa – nykyään en suostuisi edes yrittämään niitä juttuja ilman kameraa.

Skeittikilpailuihin suhtauduttiin Brasiliassa silloin hyvin eri mentaliteetilla kuin Suomessa – kaikki kävivät skedekisoissa ja suurin syy oli toisiin skedeejiin tutustumisessa, ei niinkään kisoissa pärjäämisessä. Brasiliassa kynnys kutsua tuntemattomia tyyppejä kotiin on todella matalalla ja monesti sain kutsun skeittareiden himaan skedekisojen ajaksi ja päädyinkin jäämään viikoksi kylään. Brasiliassa tutustutaan samalla koko perheeseen: faijat, mutsit, broidit ja systerit tuli tutuiksi – pelkästään skeittauksen ansiosta. Monista sen aikaisista skedeejistä, joihin tutustuin skeittikisojen kautta, tuli mulle läheisiä frendejä joiden kanssa oon vieläkin yhteyksissä vaikka asutaan eri puolilla maailmaa.

Kun muutin Suomeen vuonna 2005, aloin heräämään taiteen saralla ja seuraamaan taide-elämää huomattavasti aikaisempaa lähempää – Brasiliassa en koskaan käynyt gallerioissa ja se kaikki taidemaailma oli aika etäinen itselleni. Suomeen muutettuani tutustuin taiteeseen syvemmin, mutten vielä tuolloin alkanut aktiivisesti itse tekemään taidetta.

Miten päädyit taiteen tekemisen pariin?
Vuonna 2010 olin asunut Suomessa viisi vuotta ja tullut siihen pisteeseen, että mun oli pakko alkaa purkamaan päässäni pyörineitä ajatuksia ja materialisoida niitä, tuoda ne konkreettisiksi. Koin tarvetta synnyttää ja tuoda julki sisälläni olevia keloja ja taide oli siihen hyvä kanava.

Teen kollaasiduuneja, jonka lisäksi maalaan paljon. Mixed media on käsite, joka kuvaa näiden kahden tekniikan yhdistämistä, ja juuri se on se taiteen muoto, josta nautin eniten.

Mitkä asiat inspiroivat sinua juuri nyt?
Minua inspiroi suuresti elämä ylipäätäänsä. Monet mun duuneista syntyy intuitiivisesti, enkä tiedä tarkkaan mistä ideat tulevat – ne vain syntyvät eri elämänvaiheiden aikana.

Luen myös paljon kirjallisuutta liittyen henkisyyteen ja filosofinen ajatus henkisestä matkasta ja evoluutiosta kiinnostaa jatkuvasti enemmän, samoin kuin ihmiset ja ihmisen kehittyminen. Ihmisen elämä on mun
mielestä prosessi ja ihmisen pitää pystyä kehittymään jatkuvasti – kasvaa ihmisenä. Mun duunien aiheet liittyvät vahvasti ihmisyyteen, ihminen on niissä vahvasti läsnä. Mun mielestä taide on tärkeää erityisesti sen takia, että nykyihmisen arkielämä on niin rutinoitunutta, että se kaipaa jotain kaunista, ajatuksia herättävää ja jotain, jonka kautta saa ajatukset vietyä täysin toisaalle. Parhaimmillaan taide-elämys on ihmisille ikäänkuin pakopaikka todellisuudesta.

Olet skeitannut kolmekymmentä vuotta, minkälainen suhteesi skeittaukseen on nyt?
Nykyisin skeittaus merkitsee mulle entistä enemmän terapeuttista kokemusta, omaa aikaa ja omaan maailmaan uppoutumista. Jos skeittaus aikaisemmin on ollut videoprojekteihin kuvaamista, ajatuksia mahdollisesta ammattilaisuudesta ja vaikka mitä, niin nykyään saan skeittaukselta ennen kaikkea iloa ja riemua. Viime aikoina oon itseasiassa vähentänyt vähän skeittausta, koska se on vienyt mun ajatuksista kenties vähän liian suuren osan – olen aina seurannut skeittausta paljon, ajatellut skeittausta paljon ja vielä skeitannut paljon.

Tällä hetkellä haluan kehittyä taiteilijana ja muilla elämän osa-alueilla, joten ajattelen että mun on pakko luopua osittain skeittaukseen käyttämästäni ajasta. Muuten aika ei riitä ja nyt tuntuu oikealta keskittyä taiteeseen. Tulen aina kuitenkin olemaan skeittari, mutta nyt nelikymppisenä huomaan että mun suhde skeittaukseen on muuttunut. Skeittauksen vähentäminen on ollut hieman yllättäenkin vähän raskas prosessi, koska koen monen muun skeittarin tavoin olevani riippuvainen skeittauksesta. Tällä hetkellä skeittauksen vähentäminen tuntuu kuitenkin kokonaisuutena hyvältä ja oikealta ratkaisulta.

Olet tehnyt lautagrafiikoita Ponke’sille, joiden lisäksi taidettasi on nähty telkkarissa ja muissa julkisissa tiloissa. Missä haluaisit nähdä taidettasi, mikä on unelmasi?
Haluaisin kasvaa kokonaisvaltaisesti taiteilijana halki elämän ja kehittyä jatkuvasti. Taiteilijana mun unelma on pystyä säilyttämään mielentila, jossa pystyn tekemään taidetta loppuelämän ajan. Tietysti olisi hienoa nähdä omaa taidetta jossain vaiheessa isoissa gallerioissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Seuraa Fabion meininkiä Instagramissa @fabulospires

Teksti: Nikolai Alin

Kuvat: Justus Hirvi

Ponke's